Kun suru astui kotiini.
Päivä oli aurinkoinen ja lämmin syyspäivä. Työpäiväni oli alkanut jo aamukuudelta ja ruokatunti alkaisi vajaan parin tunnin päästä. Nautin kävellessäni ulkona paperinippu kädessä tehtaan materiaali alueella. Olin etsimässä myöhemmin sisälle tehtaaseen ajettavia teräsrullia.
Pidin työstäni, se oli vapaa ja itsenäistä.
Perheeni oli sopeutunut Ruotsiin muuton alku myllerryksessä ja kaikki oli hyvin ja järjestyksessä, työvuoroja myöten.
Kesämökki ja sen ulkorakennus olivat valmistuneet kesäloman aikana. Viikonloppuna lähtisimme sinne saunomaan ja lepäämään. Pihatöitä tietenkin tehtäisiin mutta se olisi pientä, verrattuna siihen mitä oli ollut.
Vilkaisin tehdashallille päin ja näin lähimman esimieheni tulevan ulos ja menevän meidän viiden ulkotyöläisen ns. lämpötupaan. Mutta hän tulikin sieltä heti ulos ja lähti kävelemään minua kohti. Tietysti taas jotain kiireellistä merkittävää, ajattelin.
"Meidän pitää mennä konttorille juttelemaan." Hän oli oudon totinen sitä sanoessaan.
Lähdimme kävelemään yhtä matkaa kohti konttoria, hän ihmeellisen hiljaisena.
"Koskeeko se sitä työpaikkaa jota olen hakenut talven ajaksi sisälle halliin." Kysyin viimein kun lähestyimme konttorirakennusta.
"En oikein tiedä, sen kuulee sitten siellä." Vastaus oli välttelevä ja oudoksuin sitä mielessäni.
Astuessamme sisälle yhteen konttorihuoneista, kummastelin siellä olevaa ihmismääräärää. Kaksi ylempää esimiestä, sairaanhoitaja ja kaksi pappia. Minulle osoitettiin tuolia että istuisin ja ehdin miettiä, mitä ihmettä kaikki nämä ihmiset täällä tekee, jos on kysymys vain työn vaihtamisesta..
Viimein toinen papeista, se ruotsinkielinen alkoi puhumaan:
"Olemme saaneet surullisen tiedon että miehesi on joutunut liikenneonnettomuuteen ja kuollut. Onnettomuus tapahtui klo 9.30 ."
Ajatusmaailmani meni aivan tyhjäksi. Se kieltäytyi ymmärtämästä ja hyväksymästä sanottua. Sairaanhoitaja työnsi suuhuni jonkin tabletin, laittoi vesilasin käteeni ja koneellisesti nielin mitä suuhuni oli laitettu. Suomenkielinen pappi toisti saman, mitä ruotsinkielinen pappi oli jo sanonut.
En pystynyt ajattelemaan mitään, toistin vain koko ajan:
"Ei, ei, ei hän ole voinut kuolla. Hänen piti käydä vain lääkärissä aamupäivällä. Tämä on väärinkäsitystä."
Konttoriin tuli hyvä ystäväni tehdassalin puolelta. Hän otti minut kainaloonsa, talutti pukuhuoneeseen ja kehotti vaihtamaan pois työvaatteet. Otti autoni avaimet, antoi ne jollekin jolle kerroin parkkipaikka numeron kotona. Ystäväni ja minut tuotiin kotiin jollain toisella autolla ja sain oman autoni avaimet takaisin kun tulimme kotiin. Kaikki vain tapahtui, ilman että olin mukana millään tavalla.
En voinut millään ymmärtää sitä mitä minulle oli kerrottu. Ettei hän enää koskaan istuisi täällä keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa suomalaista radiolähetystä. En edes halunnut ymmärtää tapahtunutta.
En osannut ajatella miten kertoisin lapsillemme, että isä ei tulisi enään koskaan kotiin. Miten kukaan on koskaan voinut kertoa sellaista lapsilleen ajattelin ja nyt minulla olisi pakko. Ei minulla ollut sanoja siihen, kaikki ajatukset pyöri sekaisena vyyhtenä.
"Koska tytöt pääsee koulusta", kysyi ystäväni.
"Parin tunnin päästä", vastasin kuin kone.
Hän otti käsilaukkuni, laittoi sen olkapäälleni ja otti auton avaimet ja menimme autoon. En edes osannut kysyä minne olimme menossa. Hän pysäytti auton kukkakaupakn eteen ja menimme sisälle. Ostimme tummanpunaisen ruusun.
"Se on hänelle", hän sanoi.
Hän ajoi sairaalan parkkipaikalle ja sisällä sairaalassa, kuljimme sokkeloisia käytäviä pitkin ja tulimme pieneen huoneeseen. Se oli himmeästi valaistu ja siellä paloi kynttilöitä. Huoneen keskellä oli vuode ja vuoteella oli minun mieheni ja meidän tyttöjen isä.
Vasta nyt, koko menettämisen tuska ja asian kauheus, etsi tiensä tajuntani lokeroihin. Ei ollut väärinkäsitystä. Minun oli pystyttävä löytämään oikeat sanat, millä kertoa lapsille, ettei isä tule enää koskaan kotiin.
Laitoin ruusun hänen rinnalleen ja itku jonka olin padonnut sisälleni ryöppysi ulos. Enää ei ollut pienintäkään toivoa.
Suru oli astunut kotiimme.